Nyt on aika määritellä selkeästi, kenelle valtion tukemat vuokra-asunnot on tarkoitettu

Aina kun on kyse valtion tukemasta vuokra-asuntotuotannosta, pitää mielestäni pyrkiä siihen, että tuki kohdistuu sitä tarvitseville.

Tähän suuntaan on menty muidenkin tukien kanssa. Opiskelijan tulee selvittää opintoviikkonsa ja opintopisteensä säännöllisesti saadakseen opintotukea. Yleisen asumistuen tarve tarkistetaan myös säännöllisesti. Jos kriteerit eivät täyty, tukia joutuu nykyään jopa jälkikäteen palauttamaan.

Kova julkisten kulujen vahtiminen ja niukkuuden jakaminen on äärimmillään vienyt siihen, että määritellään jopa kuinka monta vaippaa hoitohenkilökunta saa vuodepotilaana olevalle vanhukselle vuorokaudessa vaihtaa. Tästä herää jo kysymys, saako yhteiskunnan kukkaron vahtiminen mennä inhimillisyyden edelle.

Kaikilla sektoreilla julkinen rahankäyttö ei näin tarkkaa ole, päinvastoin. Tässä on mielestäni yhteiskunnallisen linjakeskustelun paikka.

Valtion tukemia vuokra-asuntoja on Suomessa noin 440 000. Tulo- ja varallisuustiedot ovat esillä silloin, kun vuokra-asuntoa haetaan. Mutta kun asunnon on kerran saanut, edullisesta asumisesta saa nauttia vaikka koko loppuikänsä riippumatta siitä, miten tulot ja varallisuus jatkossa kehittyvät. Tämä on ristiriidassa muissa tukimuodoissa noudatettavien tuen tarpeen säännölliseen tarkistamiseen liittyvien periaatteiden kanssa.

Kaikkein selkeimmin tämä epäkohta nousee esiin, kun kysymys on kuntalaisten yhteistä omaisuutta olevista kuntien omistamista ja valtion tukemista vuokra-asunnoista. Jo seitsemän vuotta sitten asuntopolitiikkaa arvioineet kansainväliset asiantuntijat totesivat puolueettomassa raportissaan, että kaupungin vuokra-asunnoissa asuu sellaista keskituloista väkeä, jotka eivät tarvitsisi asumiseensa tukea, vaan heillä olisi varaa siirtyä omaan osaomistus- tai asumisoikeusasuntoon (HS 19.12.2002).

Tuolloin ennustettiin, että tilanne pääkaupunkiseudun vuokramarkkinoilla muodostuu pienituloisten kannalta liki mahdottomaksi, jollei tähän epäkohtaan puututa. Kansainvälisten asiantuntijoiden äänestäjäryhmiä kosiskelematonta raporttia ei otettu todesta, ja ennustettujen seurauksien on nähty viime vuosina vuokramarkkinoilla toteutuneen.

Olisiko nyt seitsemän vuoden jälkeen aika kohdata tosiasiat. Esimerkiksi Helsingin kaupungin suuri vuokra-asuntomassa ja siihen sitoutuneet miljardit eivät tällä hetkellä helpota yhteiskunnan tukea tarvitsevien talouksien tilannetta Helsingin vuokra-asuntomarkkinoilla niin paljon kuin voisivat. Syynä on se, että suuressa osassa asunnoista asuu nykyisin varsin hyvin toimeentulevia perheitä, joiden taloudellinen tilanne on vuosien varrella kaupungin vuokra-asunnon saamisen jälkeen muuttunut täysin.

Vaurastuneet perheet eivät kuitenkaan muuta pois ja tee tilaa edullista asuntoa kipeämmin tarvitseville hyvin yksinkertaisesta syystä. Heidän ei tarvitse. Tämä velvoite taisi poistua jo kolme vuosikymmentä sitten. Tilannetta voisi verrata erämaissa sijaitsevia autiotupia koskeviin herrasmiessääntöihin. Ennen autiotuvassa jo tavaransa kuivattaneet ja levänneet seurueet olivat velvollisia väistymään myöhemmin saapuvien ja tupaa enemmän tarvitsevien tieltä. Nykyään kuulemma paikalle ensin ehtinyt porukka pitää tupaa niin kauan kuin haluaa. Tämä taitaa kuvata laajemminkin ajattelussamme tapahtunutta muutosta.

Asuntopolitiikassa tätä ”minä olin täällä ensin” – periaatetta ei voi kuitenkaan pitää sosiaalisena oikeudenmukaisuutena.  Ei kai tarkoitus ole jakaa elinikäisiä kultaisia kädenpuristuksia, vaan helpottaa tukea tarvitsevien asumista. Sopiva asumistarpeen arviointiväli voisi olla esimerkiksi viisi vuotta, jotta vaurastuneetkaan perheet eivät joutuisi yhtenään muuttamaan. Lisäksi voitaisiin antaa kohtuullinen, esimerkiksi kahden vuoden aika uuden asunnon järjestämiseen.

Palaan siihen perusajatukseen, että aina kun on kyse valtion tukemasta vuokra-asuntotuotannosta, pitäisi ainakin pyrkiä siihen, että tuki kohdistuu sitä tarvitseville. Siksi taloudellisen tilanteen tarkistaminen myös muissa kuin kuntien omistamissa ARA-asunnoissa olisi perusteltua. Elinikäisiä oikeuksia valtion tukemaan asumiseen ei pitäisi mielestäni millään sektorilla jakaa.

Pohjimmiltaan kyse on siitä, että mustavalkoinen kahtiajako vapaarahoitteisiin ja korkotuettuihin vuokra-asuntoihin on aikansa elänyt. Vuokraturva ehdotti keväällä 2008, että näiden välimuodoksi tarvittaisiin kolmas malli eli ns. välimallin vuokra-asuntokanta. Sittemmin syntynyt välimallin korkotuki uusien vuokra-asuntojen tuotantoon on oikean suuntainen, mutta valitettavasti väliaikaiseksi ajateltu askel tähän suuntaan.

Nuorisosäätiön toimintaan liittyvän uutisoinnin yhteydessä toistimme kantamme (HS 10.10.2009) ja vaadimme selkeämpää kolmijakoa aidosti yleishyödyllisten, yleishyödyllisyyttä sivuavien ja aidosti vapaarahoitteisten vuokra-asuntomarkkinoiden pelisääntöihin. Tämän kolmijaon tunnustaminen mahdollistaisi sen, että asioista puhuttaisiin niiden oikeilla nimillä.

Nyt on aika määritellä selkeästi, kenelle valtion tukemat vuokra-asunnot on tarkoitettu, ja kuinka tuen kohdistumista seurataan. Jos tukea ei ole tarkoituskaan pyrkiä suuntaamaan sitä eniten tarvitseville, silloin tämä pitää ääneen sanoa ja avoimesti myöntää. Kysymys on huomattavan suurista summista, ja käytännön pitää olla linjassa virallisen totuuden kanssa. Toisaalta jos tuen kohdistuminen halutaan kytkeä todelliseen tarpeeseen, silloin elinikäisiä kultaisia kädenpuristuksia ei pidä jakaa.

Jo tällaisen ajatuksen esittäminen saa varmasti monen veren kuohahtamaan kiukusta. Silti talouden synkät näkymät pakottavat meidät pohtimaan, kuinka ihmeessä autamme niitä, jotka kaikkein eniten apua tarvitsevat, kun samaan aikaan kuntien on pakko rankasti säästää kuluissaan.

 

Timo Metsola
hallituksen puheenjohtaja
Vuokraturva

Käytämme evästeitä käyttökokemuksen parantamiseen ja tilastoimiseen. Haluan lisätietoja »Hyväksy »